Olen äiti, teen siis kaiken väärin

 Mietin aina välillä, että mahtaako otsassani oikeasti lukea otsikon mukainen virke? Siltä se ainakin tuntuu suhteellisen usein. Nykyään yhteiskunta ja kanssaihmiset tuntuvat vaativan äideiltä aivan uskomattoman paljon. Eikä edes se vaatiminen riitä, vaan sen lisäksi vielä kävellään yli monissa asioissa, kaikkia päätöksiäsi ja tekojasi arvostellaan ja joku tietää aina paremmin, ihan vain sen takia, että olet äiti. Kuulostaako tutulta? Itse en aikanaan edes ollut oikeastaan huomannut tätä seikkaa, sen huomaamiseen meni hetki ja sekin kävi vahingossa. En muista enää mikä uutinen oli kyseessä, mutta se avasi silmäni useita vuosia sitten sille, miten paljon äideiltä oikeasti nykyään vaaditaan ja miten paljon äitejä arvostellaan. Sen jälkeen olen katsonut jotenkin uusin silmin ympärilleni ja alkanut nähdä ihan eri tavalla niitä vaatimuksia, olettamuksia ja odotuksia, joita käsittelen tässä artikkelissa.

Kyllähän sitä aina huomasi joitakin viitteitä asiassa, minä esimerkiksi huomasin tiettyä ajatusmallia raskaana ollessani, jota käsittelen heti tuossa ensimmäisessä kappaleessa. Kyllä siellä täällä aina näkyi merkkejä tämän asian vahvasta olemassa olosta, mutta jotenkin sitä ei ”huomannut”, vaikka toisaalta huomasikin. Todella vaikea pukea sanoiksi tätä. Asian sisäistämiseen menikin sitten jonkin aikaa, näin jälkikäteen olen jopa yllättynyt, kun huomasin aikanaan, että yritin kieltää tämän asian olemassaolon. Ajattelin tuon kieltovaiheen ollessa päällä, että ei se nyt niin voi olla, kuvittelen vain, mutta mitä enemmän asiaa olen tarkastellut, sitä enemmän surullisen todelta se näyttää ja tuntuu. Mutta eiköhän tämä johdatus nyt ollut tarpeeksi lörpöttelevä jo, joten siirryn eteenpäin.

Olen raskaana, olen siis vapaata riistaa

Aloitetaan sieltä alusta, eli raskausajasta. Minulle tuli hyvinkin tutuksi ilmiö, että kun alat odottaa lasta, sinusta tulee esine, ikään kuin yhteisomistuksessa oleva koriste, jota kaikkien on lupa kosketella ja asetella haluamallaan tavalla. Ensimmäinen kauhistelun aihe on aina ne iänikuiset raskauskilot. Miten ihmeessä vielä tällä aikakaudellakin voi ihmisille tulla yllätyksenä, että sitä nyt tuppaa painoa kertymään, kun sisällä kasvaa ihmisen alku? Se on ihan perusbiologiaa, ei pitäisi olla niin vaikeaa. Tekisi mieli tällaisille ihmettelijöille antaa vaaka, punnita heidät, sen jälkeen antaa keilapallo syliin ja käskyttää uudelleen vaa’alle. Oho! Kylläpäs niitä kiloja tulikin lisää, mitenkäs se nyt noin toimii, eikö olekin ihan kuin taikuutta?

Mitä ihmettä se kuuluu yhtään kenellekään, että paljonko niitä kiloja tulee ja miten nopeasti tai hitaasti? Toisille tulee enemmän, toisille vähemmän, entä sitten? Pääasia lienee kuitenkin, että vauva ja äiti voivat hyvin ja sitä seurataan neuvolassa. Siellä osataan kyllä ottaa tilanne tarkempaan seurantaan, jos se sitä vaatii, jos vaikka on viitteitä alkavaan raskausmyrkytykseen tai muuhun hälyttävään. Niitä toisten kiloja ei tarvitse kommentoida, ei kauhistella, ei muistutella, että ne pitää sitten tiputtaa pois, ei yhtään mitään. Raskaus ei todellakaan anna lupaa arvostella toisen ihmisen kehoa, miksi ihmeessä antaisi? Myöskään vastasynnyttäneelle, tai edes puoli vuotta, tai vaikka vuosi sitten synnyttäneelle, tai itse asiassa ihan miten kauan tahansa sitten synnyttäneelle, ei tarvitse taivastella sitä, että eikö vieläkään ole raskauskiloja karistettu, ne eivät liene teidän kilojanne. Olkaa vain hiljaa niistä!

Toinen raivostuttava asia raskaana olossa on se, kun ihmiset hyökkäävät mahaan kiinni mitään kysymättä! Miksi ihmeessä raskaus antaa jonkin maagisen luvan kanssaihmisille rikkoa toisen henkilökohtaista tilaa? Ollessani raskaana, tuon tuostakin sukulaiset iskivät yhtäkkiä mahaan kiinni, milloin edestä, sivusta, takaa, aloin jo odottamaan, kuka ensimmäisenä hyökkää jo alhaaltakin. Vaikka kuinka odotin lasta, niin se maha on silti minun! Enhän minäkään iske kiinni muiden ihmisten mahaan, silittele sitä ja lässytä että “Ai että miten on taas noita kiloja tullut, jokohan se kohta alkaisi riittää? Mitenkäs nyt olet muuten voinut?” Tuntui, että raskaana ollessani jakaannuin kahtia; oli minä ja sitten oli mahani. Sille puhuttiin kuin se olisi ollut minusta irrallinen ihminen, kuin en olisi ollut edes paikalla. Hyvä kun ehti oveakaan avata vierailijoille, kun sieltä jo syöksyi ensimmäinen käsipari mahalle ja taas sai hyppiä karkuun.

Eikä edes vielä siinä vaiheessa uskota, kun sanotaan, joka on se uskomattomin juttu. Ei, kun taas seuraavalla tapaamisella sama ja taas sanot, miten et halua, että mahaasi kosketaan, varsinkaan kysymättä. Jouduin itse jopa vetoamaan siihen, miten mahan koskemisesta tuli huono olo, joskus jopa kipua, kuten yhdessä vaiheessa raskautta oikeasti tulikin. Se auttoi hetkeksi, taisi olla yksi tapaaminen, kun mahaani ei hyökätty kiinni, kunnes sitten taas jatkui. Mutta miksi ihmeessä minun pitäisi perustella, miksi en halua, että minuun kosketaan? Sen pitäisi riittää, kun sanoo vain ei. Mielestäni kellään ei ole mitään velvoitetta perustella kenellekään, miksi ei tahdo että itseen kosketaan. Ei on ei ja sen pitää riittää syyksi. Siinä saa kyllä monta kuukautta vältellä näitä tahmatassuja, jotka eivät vain usko sanaa ei.

Onneksi synnytyksen jälkeen ”apua” on tarjolla joka puolelta

No sitten voidaankin siirtyä siihen, kun on saatu raskausaika taputeltua ja viimein se pieni tuhiseva nyytti on sylissä. Alkaa jumalaton hormonimyrsky ja tunteet menevät ihan hullua vuoristorataa. Kaikki sukulaiset haluavat tunkea jo sairaalaan katsomaan vauvaa -joka ei muuten koronan aikana ollut sallittua kuin vauvan isälle ja siitäkös poru syntyi- ja pommittavat puheluilla ja viesteillä. Kuvia pitäisi saada ainakin kolme tusinaa, mieluusti myös siitä itse synnytyksestä ja ponnistusvaiheesta, jotta niitä voi sitten esitellä naapurin Jorma-Pirkolle aivan täpinöissään.

Ja uskallapas lähteä kotiin sieltä sairaalasta! Ihan kuin se ei riittäisi, että olet juuri tullut äidiksi, kaikki on uutta ja jännittävää, jopa pelottavaa, niin sitten siihen samaan soppaan hyökkää sellainen sukulaisten armeija, ettet ole ennen nähnyt. Jos teet sen virheen, että ilmoitat ennen kotiutumistasi aikeistasi, ovellasi odottaa koko suku ja toki heille pitää sitten olla tarjottavia. Ai et leiponut pakastinta täyteen ennen synnytystä tai siinä supistusten lomassa, kun aikaa olisi ollut? Nyt on kyllä huono emäntä! No ei haittaa, me sukulaisethan katselemme vauvaa, kun tuore äiti kivuissaan vääntää nopeasti vähän pullaa vieraille! Eikä sovi myöskään unohtaa sitä asiaa, että vastasyntynyt vauvahan pitäisi sitten jakaa suvun kanssa. Jos et anna vastasyntynyttä yökylään sukulaisille viimeistään 2 viikon ikäisenä, sinua syytetään vauvan omimisesta!

Tällaisesta “avusta” löytyy ihan omakohtaista kokemusta. Vauvani oli 3 viikon ikäinen ja mummonsa tuli sitten “auttamaan”, kuten oli itse tarjoutunut. Otti nukkuvan ja tyytyväisen vauvan syliin, istui sohvalle ja niille sijoilleen jäi. Minut, tuoreen ja kovissa kivuissa olevan äidin käskytti soppaa laittamaan, kun mummoa tuo nälkä niin ikävästi vaivasi, eikä ollut aikuisena ihmisenä osannut itseään ruokkia ennen vierailuaan. Jääkaapissa ja pakastimessa oli vaikka ja mitä valmisteltu ennen vauvan syntymää, mutta mummolle ei muu kuin soppa kelvannut, jota ei kaapista valmiina löytynyt. Nuori, tuore äiti vielä osannut vastaan sanoa, niin minähän menin ja tein. Siellä sitten väänsin sitä pirun soppaa, kun sisuskalut tuntuivat valuvan ulos hetkenä minä hyvänsä, haavat tykyttivät ja tikit kiristivät, kovissa kivuissa tuskanhiki otsalla ja nautin tästä ”avusta”, jota minulle niin auliisti tarjottiin ihan pyytämättä. Aina välillä piti toki myös mummoa kehua, kun sohvalta huuteli että eikö ole mukavaa, kun saa apua vauvan kanssa. Kyllä siinä taisi jokunen kyynel vierähtää sopan joukkoon vähän makua antamaan. Onneksi noista ajoista olen rohkaistunut ja nykyään olen itsevarma ja sanon suoraan, joten mummo ei enää käske tätä äitiä tekemään yhtään mitään.

Terveydenhoito on myös todella lapsen kengissä synnytyksen jälkeisten vaivojen kanssa. Allekirjoittaneella itsellään on tästä kokemusta kipujen osalta, onneksi ei sen pahemmasta vaivasta. Vauvan ollessa liki vuoden ikäinen, normaalisti istuminen oli vieläkin mahdotonta ja kehon läpi kulki yhtäkkiä kipuaaltoja, ikään kuin sähköiskuja, pitkin päivää. No ei muuta kuin taas gynekologille mars, ties monennenko kerran samasta vaivasta. Taas nopea tutkimus, juu ei siellä mitään ihmeellistä näy vieläkään. “Niinhän se vaan on, että kaikille jää jotakin vaivaa synnytyksestä, mutta koita pärjätä ja ota Buranaa, jos tarvitsee.” Että kiitos vaan ja hei. Ja tuo oli suora lainaus gynekologilta. Kivut jatkuivat, istuminen ei onnistunut, Burana ei vieläkään auttanut, kivut voimistuivat entisestään aina kuukautisten aikaan ja olo alkoi olla todella tuskainen ja epätoivoinen. Lopulta, kiitos ja ylistys, vauvan ollessa 1,5-vuotias, kuukautisten aikaan alakerrassa tuntui kova ja repäisevä kipu. Siteestä löytyi neljä sulamatta jäänyttä tikkiä, alapäässä sisällä jomottava, haavamainen kipu. Tadaa, kivut loppuivat ja istuminen onnistui parin päivän päästä!

Reipas vai lusmuilija äiti?

Yksi paljon keskustelua herättävä aihe on äitien työssäkäynti. Yhteiskunta ja joidenkin lähipiiri painostaa äitiä palaamaan mahdollisimman nopeasti töihin synnytyksen jälkeen. Totuushan on se, että kaikilla äideillä ei edes ole sitä työpaikkaa, johon palata. Molemmissa tilanteissa kuitenkin asetelma on sama; äiti ei saisi laiskotella kotona lapsen kanssa, mutta jos töihin menet, niin sekin on kamalaa, miten pienen lapsen hylkäät päiväkotiin tai ihan mihin vain hoitopaikkaan -vaikka sitten lapsen isälle-, kun niin pieni tarvitsisi vielä äitiä. Jos siis olet hoitovapaalla siihen asti, että lapsi täyttää sen 3 vuotta, niin olet laiskotteleva lusmuilija, jos laitat hoitoon ennen sitä 3 vuoden ikää, niin eipä sekään nyt kyllä ole hyvä! Kumpikaan ei siis ole oikein, mutta kun sitä kolmatta vaihtoehtoa ei vain ole, joko hoidat itse tai annat jonkun muun hoitaa, aina on väärin kuitenkin tehty. Mutta odotas, hoitovapaalla oleva isä on kyllä oikea arjen sankari - ja toki samalla lapsen äidin toimesta hylätty raukka! Miksi tämä menee näin? Ihan samaa äiti ja isä siellä kotona tekevät sen lapsen kanssa, miksi toinen olisi parempi kuin toinen? Ei kyllä mahdu minun tajuntaani.

Tästä voidaankin sukeltaa äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeuksiin. Yksi iso ongelma on se, kun jotkut työnantajat eivät ymmärrä käsitettä “sairastunut lapsi”. Tämän ryhmän mielestä sen oksentelevan, kuumeisen ja huonovointisen lapsen voi ihan hyvin ottaa mukaan töihin, kyllä se siellä takahuoneessa pärjää äidin työpäivän ajan. No ei kyllä pärjää, anteeksi nyt vain. Se tuntuu aiheuttavan paljon närkästystä, jos äiti kehtaa käyttää oikeuttaan hoitaa sairasta lasta kotona ne muutamat päivät ja auta armias, jos äiti itse sitten sairastuu! Ymmärrän tietysti, että työnantajalle se tarkoittaa lisää työtä tai sijaisen hankkimista, mutta se nyt ei ole äidin syy, että tauteja on ja tulee aina olemaan. Ihan yhtä lailla lapsetonkin työntekijä saattaa sairastua, mutta ei siitä synny samanlaista porua, kuin äidin poissaolosta. Toki perheellisillä on luultavasti enemmän sairastelua, mutta minkä sille mahtaa? Ei sairasta lasta voi hoitoonkaan laittaa, silloin niitä tauteja kiertäisi vielä nykyistäkin enemmän. Eikä kaikilla ole saatavilla lastenhoitajaa sille sairaalle lapselle. Kun tällaisen mahdollisuuden on yhteiskunta vanhemmille tarjonnut, miksi sitä ei saisi käyttää?

Yksi uusi ongelma nykyään on myös uudistettu vanhempainvapaa. Itse en kuulu enää vanhempainvapaan piiriin, joten paljoa en asiasta tiedä omasta kokemuksesta. Sen mitä olen keskustelua aiheesta seurannut, uusi malli vaikuttaa hyvin sekavalta ja tuntuisi toimivan vain ydinperheissä. Uusi malli on saanut nähdäkseni paljon kritiikkiä, nimenomaan sekavuutensa takia ja ilmeisesti siitä syystä, että vanhempien pitää keskenään virallisesti luovuttaa ”omia” päiviään toiselle vanhemmalle, jos ei niitä tahdo pitää ja hoitaa lasta kotona. Pakko ei niitä päiviä ole toiselle luovuttaa, mutta kukaan ei myöskään velvoita lasta hoitamaan niillä omilla päivillään, jolloin toisen vanhemman on hoidettava lapsen hoito jotenkin, vaikka olisi jo käyttänyt ”omat” päivänsä. Tämä on kuitenkin sen verran laajempi kokonaisuus, että taidan mieluummin kirjoittaa tästä oman artikkelin, asiaa paremmin tutkittuani ja syvennyttyäni aineistoon aiheesta ja kerättyäni kokemuksia tämän vapaan piiriin kuuluvilta.

Olen huomannut, ettei kannata erehtyä mainitsemaan väsymyksestä, ei vaikka vauva tai jo isompikin lapsi olisi valvottanut monta viikkoa putkeen ja muutaman hassun tunnin yöunilla mentäisiin päivästä toiseen. Ehei, itsehän olet lapsesi tehnyt! Se tuntuu olevan ihan vakiovastaus, jos vanhempi – tai ainakin äiti- kertoo olevansa väsynyt jatkuvan valvomisen takia, nyt on turha valittaa. Miksi ihmeessä vanhempi ei saisi sanoa olevansa väsynyt? Kuka sitten saa sanoa, että väsyttää? Saako hoitaja sanoa? Lääkäri, omaishoitaja, palomies, johtaja, yrittäjä, kuka sen oikein saa sanoa? Onko jonkun toisen väsymys parempaa kuin toisen? Yleensä suositaan myös vastausta “Sellaista se nyt vaan on lasten kanssa.”

Yksi mieleeni nouseva aihe on myös huonosti käyttäytyvät lapset. Tällä viittaan siihen, että jos jo isompi lapsi käyttäytyy huonosti, sanotaan vaikka teini-ikäisestä eteenpäin akuisuuteen asti. Jos käyttäytyy huonosti, saattaa kuulla joltakin kommentin ”Eikö äiti opettanut, että noin ei tehdä?” Siinä se taas tuli, äiti, äidin olisi pitänyt opettaa tämä asia, mikä se sitten ikinä onkaan, sitä olen sivusta kuullut mm. jos teini on pipo päässä ruokapöydässä. Miksi se on vain äidin tehtävä, mihin se lapsen isä unohtui? Miksi ei olisi myös isän tehtävä opettaa lapselleen asioita?

Sitten toiseksi esimerkiksi voisin ottaa kaupassa huonosti käyttäytyvät lapset. Olen itse todistanut tätä seuraavaa tapahtumaa useampi vuosi sitten. Perhe oli ruokakaupassa, äiti, isä ja kaksi lasta. Kello oli aika paljon, eli lapset olivat varmasti väsyneitä ja uskoisin myös nälän alkaneen hiipiä mukaan matkaan. No perheen lapset riehuivat aika tavalla ja juoksentelivat hyllyjen väleissä, kunnes perhe pääsi karkkihyllyn kohdalle. Vanhemmat olivat menossa ohi siitä, mutta lapset kirmasivat suoraan sinne väliin ja alkoivat tietysti kovaan ääneen huutamaan vanhempiaan ja selittämään, mitä karkkia haluaisivat. Perheen äiti sanoi lapsille, ettei tällä kertaa osteta karkkia ja väsyneet ja nälkäiset lapset tekivät ainoan asian, jonka kykenivät; alkoivat itkeä ja huutaa. Vanhemmat yrittivät saada huutavia lapsia talutettua pois hyllyn välistä, mutta eiköhän jokainen vanhempi tiedä, että kiukuttelevasta lapsesta on hankala saada hyvää otetta, he ovat pahempia kuin palasaippua suihkussa! No paikalle tuli joku vanhempi naishenkilö, katseli hetken paheksuvasti tilannetta tuhahdellen, kunnes sitten puuttui siihen. ”Sinulla ei kyllä ole mitään kuria näihin lapsiin.” Ja kuinkas muutenkaan, niin hän osoitti sanansa suoraan perheen äidille, ei hitustakaan isälle, joka yhtälailla yritti saada lapsia liikkeelle siinä vieressä. Miksi tämäkin olisi ollut vain äidin vastuulla ja ylipäätään lasten kasvatus? En yleensä puutu muiden ihmisten asioihin, mutta tuossa vaiheessa oli vain pakko, kun katsoin sitä perheen vanhempien silmistä näkyvää häpeää ja epätoivoa. Voin nimittäin myöntää, että itsekin olen kokenut samoja tunteita omien lasten kanssa, kun he ovat kiukutelleet väsymystään tai ihan vain uhmaikäänsä ja muut ihmiset ympärillä katsoneet paheksuvasti. ”Sinulle ei kyllä kotona ole opetettu käytöstapoja, mutta luulisi että tuohon ikään mennessä ne olisi oppinut ihan itse.” Nainen vain tuijotti minua järkyttyneen näköisenä, ei vastannut mitään ja jatkoi sitten vain matkaansa. Tässä on nyt vain yksi esimerkki taas siitä, mitä äideiltä odotetaan ja vaaditaan ja se alkaa hiipiä liikaa jo muiden kansalaisten tapoihin. Tuokin nainen ajatteli, että oli ihan ok laukoa tuollaista täysin vieraalle ihmiselle, joka yrittää vain selviytyä sieltä kaupasta kotiin, yhtään tietämättä tilanteeseen johtaneita syitä. Jos väsyneet ja nälkäiset lapset kiukuttelevat kaupassa, ei siinä ole mitään ihmeellistä, eikä tosiaan ole aiheellista muiden siihen puuttua arvostelemalla vanhempia, siellä kaupassa nyt vain on käytävä. Ihan hullua muutenkin, että lapsilta oletetaan nykyään jo parin vuoden ikäisinä aikuisten käytöstä ja itsehillintää, he vasta opettelevat sitä. Jos ne lapset niin paljon ärsyttävät joitakin, niin perustakoot oman kaupan, jonne ei saa tulla lasten kanssa tai käyttäkööt kaupan keräilypalvelua. Problem solved.

Yksi kestoaihe on myös toisten äitien arvostelu! “Kyllä minä silloin...Ennen oli paljon rankempaa...Kyllä minä tein enemmän ja olin reippaampi...Miksi teillä tehdään näin, meillä...” Siis ihan loputon suo! Aina joku muu tekee enemmän tai paremmin, nyt ei saa valittaa, kun on helpompaa kuin silloin “ennen vanhaan”. Entä sitten? Silloin oli silloin, nyt on nyt. Sitä sopeudutaan siihen tilanteeseen, joka on sillä hetkellä käsillä. Ei tarvitse vertailla, kenellä on ollut rankinta kasvattaa lapsia, tuntuu että jotkut oikein kilpailevat siitä ja havittelevat jotakin marttyyrin kruunua. Erityisesti omat ja puolison vanhemmat tuntuvat harrastavan tätä. Miksi aina pitää vertailla ja arvostella, ihan oikeasti, miksi? Eikä sovi muuten unohtaa niitä ihan pyytämättä saatuja neuvoja kasvatukseen, niitä sataa joka suunnalta ja kaikki ovat toinen toistaan parempia. Eikä haittaa, vaikka sanoisit että kysyt jos tarvitsee kiitos vain, saat niitä kyllä ihan pyytämättä ja varsinkin silloin, kun et halua niitä.

Olen itsekin saanut näitä ”hyviä” neuvoja sukulaisilta, kun esikoinen oli vielä vauva. Kaikista paras neuvo jonka sain ja uskon muistavani sen ikuisesti, oli se, kun mummo kävi katsomassa vauvaa meillä kotona. Vauva oli syntynyt talvella ja oli vähän reilun kuukauden ikäinen. Mummo sitten vanhempana ja viisaampana kertoi, että vauvalle pitää pukea lämpimästi ylle, kun mennään ulos. No älä, ihan totta? Enpä olisikaan itse tajunnut tällaista asiaa, ei, kun meinasin viedä kuukauden ikäisen vauvan pihalle keskellä talvea pelkässä bodyssa.

Tämä toinen oli myös mummolta. Sain tämän neuvon tuolla samalla kyläilyllä, kun mummo ohjeisti pukemaan vauvan lämpimästi ulos mennessä. Mummo piti vauvaa sylissä ja tuli sitten ylpeyttä huokuen näyttämään minulle tämän uskomattoman upean tavan, jolla vauvan saa kuulemma aina rauhoittumaan. ”Katsos, voit näin taputtaa vauvaa pyllylle.” Siis voi jessus oikeasti, tuolla vierailulla kyllä tuntui, että mummo pitää minua aivan typeränä, etten käsitä mistään mitään. Ja minä kun luulin, että äitien piti seota saatuaan vauvan.

No vielä kolmaskin mummolta. Vaihdoin vaippaa vauvalle ja mummo hössötti siinä vieressä kauheasti. Kiinnitin vaipan teipit ja mummo alkoi kysellä, että ai kauhea, ei kai mennyt liian tiukalle se vaippa, osasitko laittaa sen oikein, onkohan se nyt liian kireällä. No ei ole, kiitos vain. Mummo katselee minua epäilevästi, puen vauvan ja annan mummolle syliin kun siinä kärkkyy. Mummo testailee vaipan kireyttä ja sitten kipittää vauvan isän luo kysymään, että katso nyt, eikös tämä vaippa mennyt liian kireälle. No isä oli samaa mieltä minun kanssani, että ei mennyt ja ei mummon sitten muu auttanut kuin nikotellen uskoa poikaansa, että minä kyllä osaan laittaa vauvalle vaipan ylle oikein. Ja ei, en ole kumpaakaan lapsistani vielä onnistunut kuristamaan vaipalla, vaikka mummo ei ole ollut vieressä neuvomassa ja hönkimässä niskaan joka hetki.

Nyt tässä mummosta kirjoittaessani tuli mieleen vielä yksi omituinen asia isovanhemmista, tarkemmin itse asiassa isoäideistä. En tiennyt tämän olevan niin yleistä, mutta ilmeisesti se on, nimittäin isoäitien itsensä kutsuminen äidiksi. Tämä olikin yllättävän yleistä, kun lueskelin keskusteluita asiasta. Minullekin on tuttu ilmiö tämä, että lasteni mummo kutsuu itseään välillä äidiksi, enkä tosiaan jaksa uskoa, että olisi ollut niin usein ihan vain vahinko. Toki alkuun voikin olla vahinko ja se tulee varmaankin jostain selkäytimestä, mutta ei mene enää vahingosta kyllä kuukausien jälkeen.

Kuten noissa keskusteluissa moni kirjoitti, uskon itsekin tämän olevan taas jonkinlainen äidin varpaille astuminen ja/tai vallankäyttöä isoäidiltä. No okei, vauva-aikana nyt vielä tuon ehkä ymmärtää, mutta moni keskustelija kertoi asian jatkuneen vuosia, että mummo kutsuu itseään lapsen äidiksi, niin se menee kyllä jo niin yli eikä varmasti ole vahinko, mikäli isoäiti ei kärsi muistisairaudesta. En ole huomannut isoisien kutsuvan itseään vauvan isäksi, itse enkä törmännyt ilmiöön keskusteluitakaan lukiessani.

Äitien ja isien eriarvoinen vanhemmuus

Maamme ilmapiirissä on yksi asia, joka minua häiritsee todella paljon, ja se on äitien ja isien erilainen kohtelu tai yleinen mielipide, miten sen nyt oikein muotoilisi. Vain muutamia asioita mainitakseni, mm. lapsien kanssa tekeminen, retket, leikkipuistossa tai vaikka uimassa käynti. Suurin osa äideistä tekee jotakin näistä tai vastaavia lasten kanssa harva se viikko ja sitä odotetaankin äideiltä, se tuntuu olevan aivan itsestäänselvyys. Jos kuitenkin jonkin kerran isä tekee näistä jotakin lasten kanssa, heitä ylistetään siitä, huokaillaan, miten ihanan osallistuva isä lapsilla onkaan, ai että. Uskallapas siihen väliin kertoa, että kävit myös lapsen kanssa vaikka uimassa viime viikolla, reaktio on “No entäs sitten? Mitalinko haluat?” Hyvin erilaiset reaktiot siis.

Samantyyppinen ilmiö on havaittavissa yksinhuoltajien kohdalla, äideiltä odotetaan automaattisesti, että lapsen asiat hoidetaan koska se vain kuuluu tehdä, yleensä spekuloidaan myös eron syitä. Yksinhuoltaja isät sitten taas ovat laupiaita samarialaisia ja niin raukkoja, lapsen paha äiti hylännyt hänet ja lapsen, ihan asian taustoja tietämättä muodostetaan tällainen mielipide. Äideille yleensä vain todetaan seuraavaa; “Itse olet lapsesi hankkinut, niin nyt vain kuuluu hoitaa.” Ihan yhtä arvokasta isien ja äitien vanhemmuus on – tai ainakin pitäisi olla- ja molempia pitäisi arvostaa yhtä lailla. Kun tällä hetkellä tuntuu, että lähtökohtaisesti isät ovat parempia kuin äidit, jos tekevät yhtään mitään lastensa eteen tai heidän kanssaan, edes joskus, kun äidit tekevät sitä joka päivä. Ja toki isät ovat myös aina lasten äitien uhreja. Ei sen näin kuuluisi mennä.

Myös vanhempien oma aika tuntuu olevan hyvinkin erilaista muiden silmissä. Äitien omia menoja kytätään, että ei kai äiti nyt vain jättänyt pyykkejä laittamatta tai lattioita moppaamatta, ai että miten paljon se äiti kyllä menee omia menojaan ja jättää vain lapset isänsä hoidettavaksi, hyi olkoon. Ja hei nyt sillä on puhelinkin kädessä! Eikä asiaa auta, vaikka äiti yrittäisi sillä puhelimella hoitaa jotakin lapsen asiaa, vilkaista jonkin tekstiviestin tai ihan vain kelloa, ehei, äiti se vain aina somettaa ympäri vuorokauden ja laiminlyö lapsensa! Isän sitten taas pitää saada rauhassa tehdä ja mennä, koska kyllähän nyt vanhempi omaa aikaa tarvitsee ettei vallan uuvu, äiti voi ottaa sitä omaa aikaa sitten illalla, kun lapset nukkuvat ja on päivän kotiaskareet hoidettu!

Tuohon edelliseen kappaleeseen vielä voitaneen lisätä sellainen asia, että nykyään lapsille pitäisi olla koko ajan järjestämässä jotakin toimintaa. Ei enää vaikka ulkoillessa riitä juoksentelu, keinuminen ja pallon potkiminen, vaan pitäisi olla jotakin erikoista ja kehittävää. Jatkuvasti siis ohjattua tekemistä, lapsien ei saisi enää antaa itse keksiä tekemistä. Ja tätähän tietysti sitten odotetaan äideiltä, että keksipäs nyt sitten jotakin. Isille riittää, että pääsevät ulos ovesta lasten kanssa ja katselevat lasten juoksentelua, iso plussa jos lapsilla on ulkovaatteetkin päällä, mutta ei se nyt ihan välttämättömyys kuitenkaan ole. Mutta jos isä keksiikin käskeä lasten heitellä palloa puunrunkoon, on hän taas niin upea ja osallistuva isä, kehittää lasten koordinaatiota, karkeamotoriikkaa ja milloin mitäkin. Yritäpäs tätä äitinä, tuhahdellaan miten et sitten mitään typerämpää keksinyt, kyllä sitä nyt äitinä pitäisi keksiä, osallistua ja tehdä.

Monesti myös tuntuu, että vaikka esimerkiksi päiväkoti unohtaa, että sillä lapsella tosiaan on myös isä, jolle voi kertoa lapsen asioista. Äiti ei ole se ainoa vanhempi, myös isälle voi antaa niitä tuhansia lippusia ja lappusia, varsinkin jos päiväkodilta sitä vielä erikseen pyydetään. Niitä lappuja ei tarvitse hillota siellä lapsen kaapissa siihen asti, että äiti tulee lasta hakemaan, vaan voi tosiaan antaa myös isälle, eikä todeta kysyttäessä, että ei ole mitään kotiin vietävää. Se äidin käteen lävähtävä liki puolen kilon paperinivaska kertoo kyllä toista... Isälle voi myös kertoa, jos päiväkotiin tarvitaan vaikka lisää vaihtovaatteita, eikä odottaa siihen asti, että äiti tulee hakemaan ja sitten kertoa, miten Pirkko-Eemelillä ei ole ollut vaihtovaatteita kahteen viikkoon. Jos päivä on mennyt huonosti, senkin voi kertoa lastaan hakevalle isälle, eikä vastata, että hyvin on mennyt ja sitten äidille suu vaahdossa selittää kolmen viikon takaisia huonoja päiviä. Myös “väärin” puetusta lapsesta voi sanoa isälle, joka on vahingossa aamulla laittanut kumisaappaat lapselle eikä päivällä sitten satanutkaan, tai toppahousut keväällä kun lämpötila alkaa lähentyä kesän lämpötiloja. Tätäkään tietoa ei tarvitse erikseen soittaa ja valittaa siitä äidille ja isälle sanoa paikan päällä, että ei haittaa, vaikka oli vähän hassut vaatteet keliin nähden.

Jos isä on merkitty ensisijaiseksi yhteyshenkilöksi, ei tarvitsisi soittaa äidille ja sitten närkästyä, kun herranjumala äiti ei vastaa puhelimeen, onhan hän nyt sentään äiti! Tai jos saakin kiireisen äidin siihen linjan päähän, niin miksi, miksi äidille pitää ilmoittaa, että “Näköjään täällä on isän numero ensisijaisena, mutta ajattelin nyt silti soittaa sinulle.”? Leikkikää sitten edes tietämätöntä asiasta tai soittakaa sille ensisijaiselle yhteyshenkilölle eli isälle!

Päiväkotiin liittyy myös paljon metatöitä, jotka yleensä lankeavat äideille. Pitää aina muistaa tarkistaa päiväkotireppu, ettei sinne pohjalle ole sujahtanut mitään lappusia, syntymäpäiväkutsuja, tietoa jostain erikois- tai teemapäivästä, onko siellä likaisia tai märkiä vaatteita, onko palautunut hanskat, jotka eivät olleet lapsen käsissä, puuttuuko nyt se, tämä tai tuo vaate. Mitäs kaikkia vaatteita siellä päiväkodilla nyt onkaan, onkos se ja tämä palautunut vai ei? Onko Wilmassa viestejä tai tiedotteita, tarvitaanko päiväkodissa huomenna jotakin lehtiä, perunoita, milloin mitäkin. Onkos siellä nyt tarpeeksi niitä vaihtovaatteita, kai kaikissa vaatteissa on lapsen nimi, onkohan jostakin kulunut nimi pois tai nimitarra tipahtanut, onko ulkohousuissa lenksut tallella, huomisen vaatteetkin kannattaa laittaa valmiiksi vielä ennen sänkyyn kaatumista.

Kasvatussääntöjen viidakko

Lasten kasvatuskin on nykyään kuin mitäkin ydinfysiikkaa, suositukset muuttuvat koko ajan. Milloin pitää sanoittaa tunteita, milloin sanoittaa liikaa, milloin jäähy on hyvä, ei kun sittenkin huono, sanoita, laula, halaile, komenna, älä komenna, rankaise, ei kun älä, kehu, älä kehu liikaa, lahjo, älä lahjokaan, älä palkitse, ei kun palkitse sittenkin. Yritä tässä nyt sitten pysyä perässä, miten kuuluisi tehdä milloin minkäkin tahon mielestä ja mikä vielä on se oikea tapa, ettei kasvata uutta traumatisoitunutta sukupolvea, josta sinua sitten syytetään kovaan ääneen 20 vuoden päästä, miten olisi pitänyt tajuta sen olevan haitallista. Siitä huolimatta, että sen ajan suositukset ja ammattilaiset ylistivät sen tavan maasta taivaaseen ja jos toisin teit, kuraa sait niskaan. Eipä sitä kai silti tarvitsekaan, kun teet aina kuitenkin väärin jonkun mielestä ja joku tekee ja tietää aina paremmin! Sekään ei auta asiaa, kun sukulaiset haluavat kävellä vanhempien yli, varsinkin äitien varpaille halutaan hyppiä ja mieluusti oikein murskata ne varpaat. Otan esimerkiksi yhden itselleni tapahtuneen tilanteen, olemme mummolassa. Taapero haluaa keksiä juuri ennen ruokaa.

Äiti: “Ei nyt oteta keksiä, kun seuraavaksi on ruoka. Ruoan jälkeen saat keksin.”

Mummo: “Saat keksin, kyllä mummo antaa luvan!” *Tuo keksin lapselle nopeammin kuin ehdit silmää räpäyttää. *

Bye bye auktoriteetti mummolassa.

Toinen tilanne; mummo kysyy, tarvitseeko lapsi vaatteita.

Äiti: “Kiva kun kysyit, tarvitaan itse asiassa sukkia lapselle. Kokoa xx-xx, ihan tavallisia sukkia, muuten ei väliä, mutta ei nilkkasukkia, kun lapsi ei tykkää pitää niitä.”

Mummo: “Kiva, minä tuon!”

*Mummo tuo seuraavana päivänä nilkkasukkia, kun ne oli niin kivat. Loukkaantuu verisesti, kun taapero ei pidä niitä jalassa, koska inhoaa nilkkasukkia=äidin syy, koska ei opeta kiitollisuutta. *

Huoh, mitenkäs se menikään, niin tai näin, aina väärinpäin.

Tuo tunteiden sanoitus on myös yksi asia, jota olen mietiskellyt. Onkohan näiden kaikkien ohjeistuksien laatijoilla itsellään lapsia, vai onko heille vain osunut ne “helpot” lapset? Vai onko heillä jo isompia lapsia ja aika on kullannut muistot vaikka taaperoajasta? Yritäpä siinä sitten laskeutua sinne lapsen tasolle, kun lapsi makaa pitkin pituuttaan lattialla ja raivoaa syödessä rikki mennyttä kurkkua ja sanoita sille huutavalle taaperolle, miten sen kurkun kuuluukin mennä rikki, että ei se haittaa ja joskus voi harmittaa. Siellä lattialla sitten makaatte molemmat posket kiinni lattiassa, ja lopulta molemmat huutavat sen hajonneen kurkun perään. Kaikkien taaperoiden rauhoittaminen ei ole niin helppoa ennen sitä tunteiden sanoitusta, kuin annetaan näissä ohjeistuksissa ymmärtää. Jos sinulla on tulisieluinen taapero, tiedät varmasti, mitä tarkoitan.

Hieman mediasta ja omasta tilanteesta

Jokunen kuukausi sitten minulla meni täysin kuppi nurin, kun luin silmille hypänneen Väestöliiton jutun vuodelta 2021 yhteydenpidosta isän sukulaisiin. Jutussa vieritettiin syy sen vähäisyydestä äitien niskoille! Siis millä aikuisten ihmisten logiikalla se on äitien vastuulla, että isät pitäisivät yhteyttä omiin sukulaisiinsa?! Ei kai tuon jutun kirjoittaja ihan tosissaan ajattele, että aikuisia miehiä pitäisi käskeä ja paimentaa pitämään yhteyttä sukuunsa? Ja millä logiikalla äitien pitäisi tästä huolehtia? Ja entäs sitten miehet, jotka eivät pidä yhteyttä sukulaisiinsa, mutta ovat sinkkuja? Keitäs silloin voi syyttää? Eiköhän se ole jokaisen oma asia, pitääkö yhteyttä vai ei ja kuinka paljon, vaiko lainkaan. Ja se ei mitenkään ole äitien vastuulla pitää yhteyttä miehensä sukulaisiin, joko miehet pitävät itse yhteyttä tai sitten eivät ja piste.

Myös mediassa näkyy kulttuurullinen asetelma perheissä, otan tähän esimerkiksi Vähänkäytetty.fi mainoksen. Kuvassa äiti yrittää selvittää isoa vaatekasaa pieneksi jääneitä vaatteita ja lapset pyörivät siinä keskellä ja ympärillä, taitavatpa vähän niitä vaatteitakin siinä heitellä. Mitä tekee isä? Yhdessä versiossa mainoksesta on tietokoneella ja toisessa selaa puhelinta. Äiti miettii, että ”Toi yks ei tee mitään.” Tilanne etenee siihen, että äiti saa tarpeekseen ja runttaa vaatekasan miehen syliin, toisessa versiossa heittää kengällä. Lapset sitten vinkkaavat isälle tästä sivustosta, jossa myynti käy helposti. Joo hieno mainos, mutta minä näen tässä vain yhteiskunnallisen ongelman, äitien oletetaan hoitavan tällaisetkin metatyöt ihan yksinään ja isälle on ok jättää se äidin hoidettavaksi. Miksi tilanteen pitää antaa edetä siihen, että äiti saa tarpeekseen ja vasta sitten isä tekee jotakin? Miksei isien oleteta astuvan mukaan kuvaan ennen romahdusta, napsahdusta, kilahdusta, ihan miksi haluaakaan sitä kutsua. Jos asetelma olisi toisinpäin ja äiti istuisi somettamassa tai ihan mitä vain ja jättäisi isän selvittämään vaatevuorta, kyllä siitä joku olisi heti sanomassa ja naksauttelemassa kieltään paheksuvasti ja säälimässä isää työvuorensa alla.

Itse olen onnekas siinä suhteessa, että omilla lapsillani on osallistuva isä, eikä meidän perheessämme näy tämä valtava ero äitien ja isien välillä. Meillä lasten isä osallistuu kotitöihin, lasten kasvatukseen ja touhuaa paljon lasten kanssa, hän antaa myös minun viettää sitä kuuluisaa omaa aikaa muulloinkin, kuin lasten ollessa nukkumassa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että sukulaiset silti eriarvoistavat meitä vanhemmuudessa. Kuten edellä tässä artikkelissa voit huomata, lasten mummo ”hyökkää” minun kimppuuni eri tavoin lasten suhteen. Syö jatkuvasti auktoriteettiani lasten silmissä ja hänen mielestään en selvästikään osaa lapsiani kasvattaa tai hoitaa. Tämä on onneksi helpottanut vuosien saatossa ja asiaa on auttanut myös se, että olen saanut uskallusta sanoa hänelle asioista suoraan, sen lisäksi lasten isä on aina ollut minun puolellani tällaisissa ”napit vastakkain”-tilanteissa.

Kuitenkin sukulaisten puheissa korostuu usein se, miten äidin kuuluu tehdä eri asioita. Esimerkin mainitakseni kerran sukulaisten kyläillessä meillä, lasten isä oli tiskaamassa pannuja lounaamme jäljiltä ja sukulaisethan järkyttyivät sydänjuuriaan myöden, kun isä oli tiskaamassa enkä minä äitinä, kuten kuuluisi. Joskus ihmettelen, miten miehestäni on kasvanut osallistuva isä sillä kasvatuksella ja esimerkillä, jonka hän on saanut. Sukulaiset ovat myös erittäin huolissaan isän jaksamisesta, jos hän joskus mainitsee tehneensä lasten kanssa vaikka retken leikkipuistoon, kun minä olen jäänyt kotiin tekemään jotakin muuta, ihan vaan vaikka viettämään omaa aikaa. Tätä tietysti katsotaan pahalla, miten minä vain laiskottelen – enkä edes sillä ajalla tee niitä kotitöitä - ja jätän lapset miehen vastuulle, olenhan minä herranjumala sentään äiti. Se kyllä sujuvasti unohdetaan, että minä olen hoitanut lapsia kotona useamman vuoden, minun pitää myös hoitaa kuopuksen monia asioita, koska ei hyväksy isäänsä niihin, mm. nukutus joka ilta. Kuopus myös sairasteli vauvana suhteellisen paljon, eikä rauhoittunut muuten kuin minun kanssani, myös syömisen kanssa oli paljon ongelmia ja monen muun asian kanssa, joihin vaadittiin pitkälti minua. Minulle siis kasaantui ja kasaantuu yhä väkisinkin aika paljon hommaa varsinkin kuopuksen kanssa, mutta vastapainoksi isä auttaa paljon niissä asioissa, joissa pystyy ja siitä olen todella kiitollinen. Mutta tosiaan, sukulaisten mielestä tämä on niin väärin, kuin vain voi olla, koska isähän voi vaikka väsyä.

Sukulaisissamme myös näkyy tämä efekti, että äiti ja isä tekevät saman asian, mutta isän tekemänä se on upean superhypermegafantastista. Otan esimerkiksi leikkipuistoon viemisen. Kuten jo edellisessä kappaleessa kerroin, isän jaksamisesta ollaan huolissaan, jos vie lapsia leikkipuistoon tai tekee oikeastaan ihan mitä tahansa ”äitien” hommaa. Tämän lisäksi tätä kuitenkin ihastellaan, miten super reipas isä lapsilla onkaan, kun kuitenkin jaksaa viedä lapsia sinne puistoon. Joskus sitten sukulaisten kanssa tuli puheeksi, että olin vienyt lapsia leikkipuistoon isän työpäivän aikana. Reaktio oli, että entäs sitten, niin niitä lapsia kuuluu viedä ja tehdä heidän kanssaan asioita. Ja esimerkkejä olisi monia muitakin, mutta tämä ajanee asiansa.

Yksi hassu asia sukulaisten mielipiteissä on myös se, että heidän mielestään äitinä en saisi juoda alkoholia yhtäkään pisaraa, ennen kuin lapset ovat 18-vuotiaita, tai aivan vähintään teini-iässä. Olimme menossa mökille viettämään juhannusta useammaksi päiväksi, kun meillä oli vasta yksi lapsi, hän oli silloin 3- tai 4-vuotias, ihan tarkkaan en muista. Pysähdyimme matkalla tapaamassa sukulaisia ja puheeksi tuli tietysti juhannuksen vietto ja siinä puheeksi tuli, että olin ostanut itselleni kaksi siideriä. Tästä järkytyttiin silmin nähden ja alettiin stressaamaan, että entä jos jotakin sattuu, mitäs sitten, olisikohan siellä tuttuja mökillä lähistöllä jos jotakin sattuu, pitäisiköhän kuitenkin soittaa sille tai tälle jos se olisi mökillä, ihan vain varmuuden vuoksi. Aika omituinen reaktio, kunnes sitten sieltä tuli seuraava kommentti: ”Äiti-ihmisen ei kyllä kuuluisi juoda yhtään, se vaan ei kuulu äitiyteen.” Ja tässäkin asiassa siis unohdettiin täysin se asia, että lasten isä oli ostanut itselleen muutaman oluen, mutta eihän tämä nyt mitään haittaa, kyllä isä saa juoda, mutta äiti voi hyvin odottaa 18 vuotta.

Väestöliiton artikkeli

Siis nyt jäi niin paljon ärsyttämään tuo mainitsemani artikkeli yhteydenpidosta isän puolen sukuun, että on vain pakko ottaa se tähän loppuun vielä erikseen käsittelyyn. Liitän linkin artikkeliin tämän jutun loppuun, josta voit itse käydä lukemassa sen tarkemmin, tässä aion keskittyä minua eniten häiritseviin kohtiin artikkelista.

”– Äidillä ja tyttärellä voi olla todella läheiset välit jo ennen lapsen syntymää, ja moni nainen kokee oman äitinsä läheisemmäksi kuin anoppinsa. Usein perheissä juuri naiset sopivat isovanhempien tapaamisista, ja tällöin tapaamisten tiheydessä tulee helposti vääristymä äidin puolen sukuun, kertoo Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa.”

Siis mitä ihmeellistä on siinä, että perheen äidillä on läheisemmät välit omaan äitiinsä, kuin anoppiinsa? Eikö se ole ihan luonnollista, minä ainakin kasvoin äitini, enkä anoppini kanssa. Kai siinä nyt väkisinkin muodostuu suhde, kun asut jonkun ihmisen kanssa vuosikausia. Käytännössähän anoppi on tuntematon ihminen, johon luodaan suhde ihan alusta asti, joten on luonnollista, ettei ole niin lämpimät välit anopin kanssa, kuin oman äidin. Samoin se menee miehelle, hänelle oma anoppi on aluksi tuntematon, johon pitää luoda suhde ihan alusta alkaen ja hänelle oma äiti on luonnollisesti läheisempi. Ja eiköhän jokainen mies nykyään osaa soittaa puhelimella, ihan yhtä lailla kuin naisetkin, puhelimitse niitä tapaamisia yleensä sovitaan. Vai katoaako miehiltä puhekyky, kun saavat puhelimen kouraansa ja örisevät kuin mitkäkin luolamiehet? No tuskinpa. Ja siis tämähän toimii kaikkiin suuntiin. Vanhemmille omat lapset ovat tärkeämpiä kuin vävy tai miniä, lapsille taas omat vanhemmat yleensä ovat läheisempiä kuin appivanhemmat. Miksi tässä mainitaan nyt vain tuo, että tyttäret ovat läheisempiä omien äitiensä kanssa? Onko tällä jutulla ollut ideana vain provosoida ja ärsyttää ihmisiä?

”Etäisemmiksi jääneet isovanhemmat voivat kokea tilanteen epäreiluna. Oulasmaa kertookin saavansa runsaasti yhteydenottoja isän puolen isovanhemmilta, jotka kärsivät tilanteen eriarvoisuudesta.

– He kokevat asian puheeksi ottamisen usein vaikeana. Monesti isovanhemmat nielevät tyytymättömyytensä, mikä voi johtaa katkeruuteen, joka pahimmillaan kärjistää tilanteen.”

Isovanhemmat selvästi osaavat ottaa yhteyttä tähän tahoon, joten miksi eivät osaa ottaa yhteyttä sitten lapseensa ja sopia tapaamista? Se on ihan oma häpeä, jos ei saa suutaan auki ja sitten uhriutuu asiasta. Eikö koskaan käy mielessä, että voisi itse tehdä asialle jotakin?

”Oulasmaan korostaa, että lapsiperheen vanhemmilla on avaimet käsissään eriarvoisuuden vähentämisessä. Jos toisen puolen suku on jäänyt ulkokehälle, on hyvä lisätä aktiivisuutta siihen suuntaan ja tunnustella, ovatko etäämmälle jääneet isovanhemmat kiinnostuneita vahvistamaan suhdetta.

Perheen äiti voisi vähentää kilpailutilannetta ja jännitettä huolehtimalla yhteydenpidosta myös isän puolen isovanhempiin.

– Äiti voisi kannustaa appivanhempiaan luomaan suhdetta lapsiin. Jos perheen isä on huono pitämään yhteyttä vanhempiinsa, he jäävät helposti sivuun. Toisaalta tämä voi tuntua äidistä vaikealta. Siksi isänkin pitäisi ottaa enemmän roolia asioista sopimisesta, Oulasmaa pohtii.”

Siis tämä on nyt se suurin juttu minulle tässä artikkelissa. Nyt on pakko vain sanoa suoraan, yhtään kaunistelematta; voi nyt jumalauta! Mikä ihme siinä on, että tämäkin olisi nyt sitten äitien tehtävä? Miksi äidin pitäisi laittaa tikkua ristiin kaiken muun tehtävänsä lisäksi tässä asiassa, jos isovanhemmat – siis aikuiset ihmiset- eivät osaa ottaa sitä saamarin puhelinta käteensä ja itse soittaa niille vanhemmille, varsinkin omalle lapselleen? Miksi äitien pitäisi ”lisätä aktiivisuutta ja tunnustella, olisivatko isovanhemmat kiinnostuneita vahvistamaan suhdetta”, miksi tämä ei koske niitä isovanhempia? Siis tuo ”perheen äiti”… Miksi?! Mitä hiivattia se kuuluu perheen äidille, käytännössä potkia perseelle aikuisia ihmisiä? Miksi se kuuluisi äidille, miksei se kuulu isälle, jonka vanhempia tämä tilanne yleensä koskee? Miksi isän vanhemmat ovat kasvattaneet pojastaan sellaisen, joka ei pidä yhteyttä, miksi ovat kasvattaneet hänestä sellaisen, jolle ei mukamas voi itse soittaa? Entäpä jos se syy vähäiseen yhteydenpitoon löytyy niistä isovanhemmista, ettei oma lapsi halua pahemmin olla tekemisissä vanhempiensa kanssa? Eiköhän siinä olisi aika katsoa sinne kuuluisaan peiliin, eikä sohia syyttävällä sormella perheen äitiä, tästäkin asiasta. Entäs jos isän suhde vanhempiinsa on ollut huono tai vähäinen jo ennen, kun saa lapsia tai edes seurustelee? Miten se silloinkin on lasten äidin syy tai vastuulla korjata niitä miehen välejä vanhempiinsa? Ja miksi kukaan ei patista miehiä pitämään yhteyttä vaimon tai naisystävän sukuun? Miksi tämä toimii vain tähän suuntaan?

Mitenköhän, saisinkohan lähettää Väestöliitolle laskun uudesta näppäimistöstä ja työpöydästä? Sen verran tunteella tätä osiota naputan, että pelkään näppäimistön menevän kohta pöydästä läpi...

Loppusanat

Nyt tuli paljon sanottavaa ja pitkä juttu, mutta silti tämä on vieläkin vain pintaraapaisu aiheesta, enkä käsitellyt läheskään kaikkia aiheita, jotka asiaan liittyvät. Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että mielestäni kaikki vanhemmat tekevät todella arvokasta työtä ja tyylejä on yhtä monia, kuin on tekijöitäkin.

Suomesta on pitkään puhuttu lapsivihamielisenä maana, mutta minusta alkaa tuntua, että Suomi on ennemminkin äitivihamielinen maa. Toivon, että olen väärässä, mutta aika näyttää, miten asiat tästä kehittyvät suuntaan jos toiseen. Aihetta tutkiessani törmäsin Vauva.fi-sivuston keskustelussa niin osuvaan kommenttiin, että laitan sen vielä tämän jutun loppuun. Mielestäni se tiivistää tämänhetkisen tilanteen paremmin kuin hyvin.

Haluan vielä toivottaa kaikille vanhemmille jaksamista vanhemmuuteen ja tsemppejä, selvisitte taas yhdestä päivästä! Muistakaa valita taistelunne ja menkää eteenpäin vaikka vain sekunti kerrallaan.

“Kaikki vaativat äideiltä valtavasti, mutta kukaan ei ole valmis auttamaan. Kaadetaan lisää vettä äidin saaviin, mutta ei kysytä, tarvitseeko kantoapua.” -Anonyymi kommentti Vauva.fi-palstalla

_________________________________________________________________________________________________

Artikkeli yhteydenpidosta isovanhempiin:

https://kaksplus.fi/vanhemmuus/ei-meita-kuitenkaan-haluta-isan-puolen-isovanhemmat-jaavat-usein-etaisiksi-lapsille-nain-katkaiset-katkeruuden-kierteen/